Los Batanesissa on ollut muinoin tekstiiliteollisuutta. Los Batanes, toiselta nimeltään El Batán, tarkoittaakin suomeksi myllyä, ja erityisesti kankaan huovuttamiseen tarkoitettua myllyä tai konetta (fulling mill). Vanhat käsikäyttöiset kutomakoneet tuottivat löysää kangasta, ja myllyjä käytettiin kiinteyttämään ja kiristämään löysiä kudoksia. Kylää esittelevässä infotaulussa puhuttiin tekstiiliteollisuudesta ja olipa laaksossa teollisuutta esittelevä reittikin.
Los Batanesin maisema oli todella kauniin rehevä. Anagaa parhaimmillaan. Pieni 200 asukkaan kylä oli kiemuraisen tien päässä vuorenrinteellä. Tien päätepisteessä oli pieni parkkipaikka, johon pysäköimme pienen vuokra-automme. Iltapäivän poutapilvet roikkuivat vuorenhuipuilla ja aurinko välkehti pilvien välistä maalaten rinteille kirjavaa kuviotaan. Kukkojen kieunta kaikui laaksossa. Kontrasti oli melkoinen lopputalven Suomeen, josta olimme lähteneet vasta muutamaa päivää aikaisemmin.
Mainiosta AllTrails-sovelluksesta olimme löytäneet 5 km pitkän reitin, joka kiertelee Los Batanesin ympäristössä. Reitillä oli nousua runsaat 450 metriä. Lähtiessämme polulle oli jo myöhäinen iltapäivä ja oli pidettävä reipasta tahtia, jotta ehtisimme takaisin ennen pimeän tuloa.
Heti ensimetreiltä lähtien tuli selväksi reitin luonne. Lämmittelyksi laskeuduttiin 150 metriä kylältä laakson pohjalle. Tämä laskeutuminen tuli ensimmäisen yhden kilometrin matkalla. Melko jyrkkä mäki! Huokailimme tosiasiaa, että tämä sama mäki pitäisi reitin lopuksi nousta ylös. Ja tämä oli vasta lämmittelymäki.
Maisema rotkon pohjalla oli edelleen komea. Ilma oli raikkaan kosteaan hengittää. Rinteillä oli runsaasti kyläläisten terassiviljelmiä. Valitsemamme reittiä ei ollut merkattu luontoon, vaan risteyksissä piti suunta tarkistaa kännykän kartalta. Heti alkutaipaleella meinasimme harhautua väärälle polulle, koska polun risteys oli niin huomaamaton. Kartalla polut menivät ihan rinnakkain, mutta luonnossa ne kulkivat rinteellä eri korkeuksilla.
Rotkon pohjalla polku kääntyi viereiseen rotkoon ja lähti nousemaan pohjaa seuraten ylöspäin. Polku oli rehevä ja varjorinne täynnä erilaisia kasveja. Tunnelma oli kuin paratiisissa. Pidimme pienen evästauon ja seurasimme samalla kun vastakkaista rinnettä laskeutui ihmisiä alas laaksoon. Sammakot pitivät kovaäänistä kurnutusta viereisessä purossa.
Polku nousi vääjäämättä rotkon pohjaa ylöspäin. Pohjalla kulki pieni puro, joka ylitettin muutamaan kertaan. Iltapäivän aurinko paahtoi ja ilma seisoi. Olo oli kuuma ja hikinen. Milloin tämä nousu loppuu? Siitä ei ollut tietoa. Kartalta pystyi näkemään, että jossain vaiheessa reitti kääntyy viereiselle rinteelle, eikä huipulle asti tarvinnut onneksi nousta.
Reitin aurinkoisimmalla kohdalla, eräänlaisella terassilla, huomasimme appelsiinipuita, joissa oranssit hedelmät riippuivat runsaslukuisina. Missään ei näkynyt merkkejä ihmisistä tai taloista. Mieleen tuli ajatus, että miltähän suoraan puusta poimittu appelsiini maistuisi? Kävin poimimassa pari appelsiinia puun alaoksilta ja maistoimme niitä. Appelsiini maistui todella makealta ja mehukkaalta! Tällaisia ei suomalaisesta kaupasta saa.
Nousu ei suinkaan loppunut appelsiiniviljelmille vaan jatkui jatkumistaan. Appelsiineista saimme kuitenkin lisävoimaa jaksaa etenpäin. Ohitimme vanhan maalaistalon, jonka pihassa oli lisää hedelmäviljelmiä. Tämän jäkeen polku sukelsi rehevään metsään, joka antoi toivottua suojaa paisteelta.
Vihdoin nousu loppui. Reitin korkein kohta ei ollut vuorenhuippu vaan rinteellä oleva talorykelmä. Maisema oli komea. Tästä reitti lähti laskeutumaan takaisin alas kohti Los Batanesin kylää.
Edellinen nousu oli 2 kilometriä pitkä ja nousumetrejä 350 rotkon pohjalta. Nousua oli saman verran kun Ukko-Kolin korkeus Pielisen pinnasta. Puhutaan siis melkoisista korkeuseroista suomalaisittain. Ei ihme, että jaloissa tuntui.
Ohitettuamme talot, polku kulki vuoren harjannetta pitkin alaspäin. Maisemaa piti pysähtyä ihailemaan ja kuvaamaan vähän väliä. Aurinko oli laskemassa vuorenhuippujen taakse ja pilkisteli huippuja hipovien pilvien välistä. Kasvillisuus oli rehevää.
Kun olimme laskeutuneet jo lähelle kylää, polku näytti tippuvan suoraan alas laakson pohjalle. Reitin jyrkkyyttä on vaikea sanoin kuvailla, eikä se oikein erotu valokuvissa. Jälkikäteen kylästä käsin katsomalla ei olisi mitenkään voinut uskoa, että laskeuduimme juuri vastakkaista rinnettä alas. Kanarialla olemme oppineet, että vuoristopolut voivat kulkea uskomattoman jyrkillä rinteillä.
Alla oleva video on kuvattu jyrkästä kohdasta.
Nyt oli jäljellä enää ennestään tuttu nousu takaisin kylälle. Muutaman kerran täytyi pitää huilitauko, mutta lopulta pääsimme perille. Kello oli seitsemän ja aurinko juuri laskemassa mailleen. Reitin kiertoon oli mennyt aikaa yhteensä runsaat kolme tuntia. Pieni kiireen tuntu oli varsinkin alkumatkasta, koska halusime varmistaa, että ehtisimme takaisin ennen pimeän tuloa.
Ihailimme maisemaa vielä illan hämärtyessä ja huomasimme, että rinteiden jyrkimmillekin poluille oli asennettu valot. Ilmeisesti kylän asukkaat käyttävät polkuja pimeäänkin aikaan. Meitä ei kiinnostanut kokeilla jyrkkiä polkuja pimeällä.
Reitti oli hieno, mutta sitä ei voi aloittelijoille suositella. Reitti oli koottu tavallisista poluista, eikä se ollut virallinen pääreitti, joten reittimerkinnät puuttuivat. Ilman toimivaa kännykkäkarttaa olisi reitin seuraaminen ollut haastavaa. Lisäksi maasto ja erityisesti jyrkät kohdat toivat lisävaikeutta. Mutta ne maisemat olivat niin komeat, että muutama hikikarpalo kannatti vuodattaa!