Andøyan saari on luonteva paikka pistäytyä matkalla Senjalta Lofooteille. Andøyalle kulkee kätevä lauttayhteys Senjalta, joka lyhentää ajomatkaa Lofooteille huomattavasti. Samalla pääsee nauttimaan komeista vuoristomaisemista mereltä käsin.
Andøya on maanmuodoiltaan erikoisen kaunis saari. Vuoret, tunturit ja täysin tasaiset välimaat vuorottelevat pitkulaisella saarella. Saari on hyvin erilainen tunnelmaltaan ja maisemiltaan Senjaan verrattuna. Saarella on pituutta vain runsaat 50 kilometriä, mutta saaren maisemista kannattaa ehdottomasti pysähtyä nauttimaan pariksi päiväksi.
Andøyan länsirannalla kulkee kaunis maisematie (numero 7702, 7698). Tie seuraa suurimmaksi osaksi rantaviivaa poiketen välillä sisämaahan. Reitin varrella on kauniita niittyjä, loivia hiekkarantoja ja useita patikkapolkuja.
Måtinden-patikkapolku
Yksi patikkapoluista on reitti Måtindenille. Noin 8 kilometrin mittainen edestakainen reitti nousee tunturiylängölle ja päätyy meren rantaan Måtindenin huipulle. Nousumetrejä kertyy runsaat 500.
Reitin lähtöpaikalle oli hiljattaen raivattu suuri parkkipaikka, jossa oli hyvin tilaa pysäköidä. Ympärillä avautuva tunturimaisema olisi voinut olla hyvin Suomesta. Ennen patikkapolulle lähtöä vielä varmistimme, että repussa on hyttysmyrkyt mukana. Emme kuitenkaan osanneet tässä vaiheessa arvata mikä vitsaus tunturissa odottaisi, nimittäin kärpäset, mutta niistä lisää myöhemmin!
Reitin ehdottomasti haastavin ja vaikein osuus oli heti alussa. Heti kun tunturikoivikko jäi taakse, lähti reitti nousemaan jyrkästi ylös ensimmäiselle tasanteelle. Nousu oli tavattoman kivinen ja jyrkkä! Paikoin niin vaikeakulkuinen, että ihmettelimme olemmeko eksyneet oikealta reitiltä. Ihmisiä kuitenkin kulki kivikossa, joten kyllä se oli oikea reitti. Huomasimme, että yksittäisiä ihmisiä kulki myös sivummalla toista polkua pitkin, joka vaikutti paljon paremmalta. Päätimme palumatkalla käyttää tätä toista polkua ja näin kiertää pahimman kivikon. Mitään kunnollista reittiviitoitusta ei ollut, jonka takia vaihtoehtoista reittiä oli vaikea huomata.
Kivikkoisen nousun jälkeen reitti helpottui. Koko loppuosuus, siis suurin osa reitistä, kulki verrattaen tasaisella tunturiylängöllä, jota oli helppo kävellä. Ei siis kannata antaa alkujyrkänteen lannistaa! Aavalla ylängöllä oli näköalaa eri suuntiin kilometrejä ja horisontissa kimalteli meri. Reitti oli Senjan (ja Lofoottien) jyrkkäpiirteisiin polkuihin verrattuna virkistävän tasainen.
Parissa kohdassa reitti kulki aivan jyrkänteen reunalla. Alhaalla näkyvät laaksot ja pienet järvet olivat houkuttelevan näköisiä. Varsinkin kauniin turkoosit hierkkarannat koettelivat mieltä. Alas olisi tehnyt mieli pistäytyä. Satojen metrien korkeusero kuitenkin hillitsi pahinta intoa laskeutumiseen, vaikka polkuja olisikin alas mennyt.
Måtindenin huipulla
Reitti teki tunturiylängöltä viimeisen nousun Måtindenin huipulle. Huippu oli meren rannassa pystysuoran jyrkänteen reunalla. Näköala oli huikea joka suuntaa. Alhaalla näkyi kaunis hiekkaranta. Kiikareilla rannalla pystyi erottamaan telttoja. Epäilemättä kaunis paikka viettää yötä! Toisella puolella näkyi laaja vihreä tunturiylänkö, jossa risteili polkuja.
Huippu muistutti korkealle nousevaa tasannetta, joka murtui jyrkänteenä alas mereen. Se ei siis ollut terävä kärki kuten Senjan ja Lofoottien vuoret. Ihailimme pitkään maisemia ja kävelimme huipulla eri puolille. Meri oli lähes tyyni ja ohut pilviharso leikkasi pahimman terän auringosta.
Huipulla oli muitakin retkeilijöitä, mutta mitään ruuhkaa ei ollut. Kauempana näkyi ihmisiä kävelemässä eri puolilla tunturia. Jotku lähtivät viereisille huipuille ja toiset kulkivat alas rannan suuntaan. Jyrkänteen reunoilla oli pelottavia ulokkeita, korkeita pilareja, joiden päälle meni jälkiä. Epäilemättä niiltä oli käyty somekuvia ottamassa. Meidän ei tarvinnut jyrkännettä uhmata.
Sää oli puolipilvinen ja lämmin. Pilven kohdalla olo oli siedettävä, mutta kun aurinko pilkisti pilvien välistä, muuttui lämpötila tulakan kuumaksi. Onneksi aurinkorasva oli mukana. Huipun tuntumassa laiduntamassa olleet lampaatkin näyttivät nääntyneiltä yrittäessään löytää edes vähän viilennystä kallion koloista. Eivät olleet varmasti tottuneet lähes helteiseen säähän.
Tunturissa ei ollut hyttysiä eikä paarmoja, mutta kärpäsiä oli sitäkin enemmän. Siis tavallisen ulkokärpäsen kokoisia ja näköisiä elukoita. Kärpäsiä oli paljon – siis todella paljon! Ne pyörivät ja surisivat ympärillä kuin paraskin hyttyslauma. Onneksi ne eivät purreet, mutta inhottavia ne olivat. Mitkään hyttysmyrkyt eivät niihin juurikaan vaikuttaneet. Onneksi aivan huipulla niitä ei ollut ja maisemia sai ihailla rauhassa. Luin myöhemmin, että kärpäsiä oli ollut Pohjois-Norjassa poikkeuksellisen paljon tänä kesänä (2023).
Paluumatkan kävelimme samaa reittiä. Mielessä kävi, että olisi voinut kiertää pidemmän lenkin tunturissa, mutta eväät olivat vähissä, eikä ollut energiaa lähteä lisäkilometreille. Varsinkin hiekkaranalla käynti olisi ollut kokemus.
Jälkitunnelmat
Måtinden-reitti oli maisemiltaan ja kokemuksena poikkeava verrattuna Senjan ja Lofoottien terävän jyrkkiin vuoristopolkuihin. Suurin osa reitistä oli tasaista aavaa tunturiylänköä. Alkuosassa oli vaikeakulkuinen kivikkoinen jyrkkä osuus, mutta senkin voi osittain kiertää käyttämällä reittikartalla näkyvää “pohjoista” lenkkiä (sininen). Parkkipaikka on iso, mutta mitään palveluja ei ollut. Ehdottomasti käymisen arvoinen reitti! Pituutta vajaa 8 km ja nousua runsaat 500 metriä. Aikaa meillä kului vajaa neljä tuntia maisemia katsellen.
