Kvalvikan hiekkaranta on yksi Lofoottien tunnetuimmista rannoista. Ranta on suosittu telttailupaikka ja varsinkin ilta-aurinko paistaa rannalle kauniisti. Ranta sijaitsee lähellä Lofoottien eteläkärkeä Rambergin kylän tuntumassa.
Rannalle päästäkseen täytyy kävellä parin kilometrin mittainen polku, joka kulkee vuorten välissä. Polulla on nousua 200 metriä ja se on paikoin kivikkoinen. Samalla kertaa voi poiketa Rytenin huipulle, joka on rannan vieressä kohoava vuori. Alueella voi patikoida myös noin 10 km mittaisen rengasreitin, sekä monia muitakin reittejä eri lähtöpisteistä.
Saavuimme Kvalvikan hiekkarannalle kulkevan reitin lähtöpisteeseen iltapäivällä. Lähes jokainen auton mentävä kolo parkkipaikoilla ja tien reunassa oli täynnä. Mitään suurta parkkipaikkaahan ei ollut, vaan paikat olivat lähinnä tien reunassa olevia levennyksiä. Jouduimme ajamaan toista kilometriä ohi itse polun lähtöpisteestä, ennenkuin autollemme löytyi ensimmäinen sopiva kolo. Ajankohta oli heinäkuun puolivälissä ja kiivain turistisesonki Lofooteilla oli juuri alkamaisillaan.
Maastokartan mukaan Kvalvikan hiekkarannalle pääsi kahta eri reittiä. Siitä tuli ajatus, että voisimme tehdä kierroksen, jotta ei tarvisi kävellä samaa polku edestakaisin. Rengasreitti olisi muutenkin hyvä, koska se kulkisi sopivasti autoparkkimme ohi, joka oli siis kaukana pääpolun lähtöpisteestä. Kierros olisi noin 10km mittainen. Tarkoituksena oli käydä rannalla, mutta ei kiivetä Rytenin huipulle.
Karttaa tutkimalla ilmeni, että Kvalvikan rantoja on itse asiassa kaksi kappaletta. Näistä suositumpi on pohjoinen ranta. Rantojen välillä kulki polku, joka yhdisti reitin kierrokseksi. Välipolun kunnosta ei ollut täyttä varmuutta. Asia selviäisi paikan päällä.
Lähdimme kiertämään kierrosta vastapäivään. Autotiellä kävelyn jälkeen reitti nousi ylös vuorten väliin. Nousu oli kunnoltaan kohtuullista ja matkalla oli pitkospuitakin kulkua helpottamassa. Pidemmällä polku muuttui kivikkoiseksi ja vaikeammaksi kulkea. Pääreittiä oli vaikea hahmottaa ja muutaman kerran tuli harhailtua kivikossa.
Komea Kvalvikan ranta tuli näkyviin kaukana alhaalla. Ranta oli mittasuhteiltaan paljon suurempi kuin olimme etukäteen osanneet kuvitella. Rannalla näkyi paljon telttoja, jotka näyttivät kaukaa katsottuna häviävän pieniltä pisteiltä. Aaltojen humina kuului ylös rinteelle. Matkaa rannalle oli autotieltä pari kilometriä.
Alas päästyämme jalkojemme alla avautui komea hiekkaranta. Jylhät vuoret reunustivat rantaa ja meren aallot huuhtoivat rantahiekkaa. Kiikarilla Rytenin huipulla saattoi nähdä ihmisiä pieninä pisteinä katselemassa maisemia. Kävelimme hiljalleen kohti rannan toista reunaa.
Heinikon reunalla oli toistakymmentä telttaa. Hiekkadyyneillä oli paljon mainioita paikkoja teltalle. Jos telttailu olisi ollut mielessä, olisi tämä ranta ollut todella hieno paikka viettää yötä. Tosin varusteiden kantaminen kivikkoista polkua pitkin vaatii voimia.
Kello oli jo yhdeksän illalla, mutta aurinko ei laskisi ollenkaan, oli yöttömän yön aika. Mitään kiirettä ei siis ollut. Sääkin näytti rauhallisen kirkkaalta. Vesi oli viileää, eikä uimaan tehnyt mieli mennä, vaikka maisema oli kuin etelän lomakohteista.
Päästyämme rannan toiseen reunaan aloimme etsiä polkua, joka veisi meidän seuraavalle rannalle. Toinen ranta ei täältä näkynyt vaan edessä oli mielenkintoisen näköinen jyrkkä penger.
Kvalvikan rantojen välissä kulkeva polku
Polku löytyi ja lähtipä polkua kävelemään toinenkin pariskunta rinkkojen kanssa. Lähempää tarkastellen selvisi, että rantojen välillä kulki kaksi polkua; ylempi ja alempi. Alempi polku näytti kulkevan ihan vedenrajassa suurten rantalohkareiden keskellä, eikä näyttänyt houkuttelevalta. Valitsimme siis ylemmän polun, koska se näytti kulkevan nätisti ruohikkoisen rinteen reunaa.
Alussa eteneminen sujui hyvin ruohikkoisen rinteen reunalla, mutta pian rinteen jyrkkys alkoi kasvaa ja polku nousi pelottavan korkealle rinteen reunalle. Lopulta tuli kallioinen kohta, emmekä yksinkertaisesti uskaltaneet mennä enää eteenpäin. Mistään ei saanut kiinni ja kengät meinasivat luistaa kallioista rinnettä alas. Jyrkkää rinnettä oli ainakin toistakymmentä metriä (ellei ylikin) alas louhikkoiseen vedenrajaan. Pienten sydämentykytysten saattelemana oli pakko kääntyä takaisin. Kengänjäljistä päätelleen tästäkin oli joku hiljattaen mennyt.
Päätimme kokeilla alempaa polkua. Sekin näytti niin vaikealta, että meinasimme jo luopua koko ajatuksesta ja palata samaa reittiä takaisin autolle. Alemmalla polulla oli kuitenkin kulkua helpottamaan asennettu köysiä ja ketjuja, eikä ollut riskiä tippua kymmeniä metrejä alas. Pääsimme kuin pääsimmekin eteenpäin. Vaikeita kohtia oli oikeastaan vain yksi, jossa piti köyden ja ketjun avulla kiivetä lohkareiden päälle. Sen jälkeen toinen ranta avautuikin eteemme.
Huomasin myöhemmin kartasta, että polkujen kohdalle oli merkattu “very difficult path” 🙂 Tämä merkintä löytyy ainakin OpenStreetMapista.
Luin myöhemmin muualta netistä, että rantojen välillä pääsee kulkemaan hiekkaa pitkin silloin kun laskuvesi on äärimmillään. Me emme tähän hetkeen osuneet, vaan meren aallot kuohuivat rantakivikkoon, eikä hiekasta ollut tietoakaan. Mutta tämä on hyvä tieto, jos retkeä on mahdollista ajoittaa vuoroveden mukaan.
Kvalvikan toinen ranta
Toinen ranta oli lähes yhtä iso kuin ensimmäinenkin. Rannalla ei näkynyt juuri ketään. Vain meidän edellä menneet retkeilijät olivat pystyttämässä telttaansa toisessa reunassa. Todellinen yksityisranta!
Ilta-aurinko paistoi kauniisti rannalle ja oli aivan hiljaista. Rannalla oli pitkulaisia hiekkadyynejä, niittykasvillisuutta ja dyynien välissä lampia. Olipa siellä yksi isompikin lampi.
Kävelimme rauhassa rannan läpi seuraavaa polkua kohti. Emme käyneet veden rajassa vaan tyydyimme kulkemaan lähempänä rannan takareunaa. Matkalla oli lampaita, jotka eivät millään meinanneet poistua polulta. Ne halusivat itsepäisesti kävellä edellämme. Olimme kuin lammaspaimenia!
Vuorten väliin nouseva polku löytyi helposti ja lähdimme kiipeämään sitä ylös. Harmillisesti aurinko ei ihan osunut polulle vaan jäi viereisen vuoren taakse. Arvioimme, että jonkin ajan kuluttua aurinko kääntyisi näkyviin, mutta emme malttaneet jäädä sitä odottamaan. Rinnettä ylös nouseva polku oli kohtalaisen helppo kuljettava. Pysähdyimme matkalla katsomaan kaunista maisemaa, jossa massiiviset vuoret ympäröivät hiekkarantaa.
Vuorten välissä
Pääsimme nopeasti mäen ylös, jonka jälkeen eteemme aukesi uusi maailma. Vuorten välissä oli järvi, jota polku lähti kiertämään. Tämä polun osuus oli paikoin hyvin kivikkoinen ja lohkareinen. Maasto oli kuitenkin pääosin tasaista, kulkihan polku järven rannalla. Ketään ei näkynyt missään. Matka eteni tasaisen verkkaisesti kivikon seassa. Tunnelma oli erikoinen pystysuorien vuorenrinteiden syleilyssä, joiden huippuja aurinko valaisi.
Pääsimme järven toiselle laidalle, josta polku lähti laskeutumaan alas. Alhaalla näkyi jo seuraava isompi järvi, jonka rantaan polku laskeutui. Tässä vaiheessa vastaan tuli muitakin patikoijia, vaikka kello oli jo melkein 11 illalla.
Aurinko ei edelleenkään paistanut solaan, vaikka se kyllä valaisi vuorenrinteitä. Polku alas toiselle järvelle oli hyväkuntoinen ja matka eteni reippaasti. Polku kiersi järven reunaa pitkin koivikossa ja lopulta nousi vastakkaisella puolella olevan mäen päälle. Täältä avautui hieno näköala järvelle!
Nyt piti enää laskeutua alas tielle ja kävellä autolle. Kartan mukaan lyhin reitti meni pienen mäenkumpareen yli, mutta harmiksemme sinne ei näkynyt menevän yhtään polkua. Emme halunneet lähteä umpimetsään vaan tyydyimme kiertämään hieman pidemmän lenkin tietä pitkin. Tasaisen tien kävely oli kuitenkin helppoa ja nopeaa.
Jälkitunnelma
Kun pääsimme takaksin autolle, oli kello jo yli puolenyön. Lämpötila oli laskenut 10 asteeseen. Tuuli oli tyyntynyt ja läheisen vuonon pinta oli peilityyni. Yö Lofooteilla oli rauhallisen kaunis. Arvelimme, ettei menisi kovin pitkään kun aurinko tulisi jo näkyviin vuonon takaa. Valoisa yö antoi mahdollisuuden kulkea rauhassa ilman kiirettä, joka loi oman tunnelmansa retkelle.
